Unelmaduunissa
Lokakuu nostaa päätään ja pimeys, sadesää sekä arjen hektisyys väsyttää. Avaan työpaikkani oven ja mietin, miksi olen jaksanut tässä varhaiskasvatuksen opettajan työssäni jo 30 vuotta.
Kutsumusammatiksi en sitä halua kutsua, sillä marttyyriksi en suostu. Rahan takia en tätä työtäni tee, sehän on selviö.
Valmistuin Ebeneseristä vuonna 1990. Innoissani otin vastaan lastentarhanopettajan viran ja aloin rakentamaan työminääni pala palalta. Minulle oli jo lukioaikana selvää, että haluan joko opettajaksi tai lastentarhanopettajaksi. Halusin muuttaa maailmaa paremmaksi ja olla osaltani apuna ja turvana lapsille, tarjota heille yhtäläisiä elämyksiä taiteen, kirjallisuuden, musiikin ja liikunnan saralla. Lapset olivat se syy, miksi ylipäätään hakeuduin ammattiini.
Tänä päivänä teen sitä samaa työtä. Työnkuvani on kuitenkin muuttunut vuosien saatossa. Varhaisten työvuosieni aikana kasvatus oli enemmän meidän kasvattajien näköistä ja suunnittelemaa toimintaa. Tänä päivänä lapsen osallisuutta korostetaan enemmän kuin aiemmin. Lapsi on edelleen se ajatteleva ja maailmaa tutkiva pieni ihmettelijä, mutta myös suunnittelija ja elämysten tuottaja. Hämmästelen joka ikinen päivä lasten tapaa tutkia ympäristöään. Lapset haastavat myös minut miettimään omaa työtäni. Lapsi on aktiivinen toimija, joka ei arvostele prosesseja vaan nauttii itse matkasta.
Minun työni on arvokasta ja nautin siitä, että yksikään päivä ei ole samanlainen. Missä muussa työssä saan laittaa nenän turpeeseen. maata sammalmättäällä ja katsella taivaskanavaa, maistella marjoja, laulaa hoilottaa täyttä kurkkua, kieriä rinnettä alas, hullutella ihan työajalla? Arvostan omaa ja kollegoitteni työtä olla ymmärtävä, iloitseva, auttava, luotettava kasvattaja ja aikuinen lapsille, jotka ovat työmme tärkein elementti.
Saatan välillä tuskailla paperitöiden alla ja valitella kiireitä, mutta velvollisuuteni on suunnitella, arvioida ja kehittää työssäni. Myös raskaat korona-ajat ovat tuoneet uusia haasteita elämäämme. Lapsilla on oikeus hyvään varhaiskasvatukseen, jossa hänen mielenkiinnon kohteitaan otetaan huomioon toimintaa suunnitellessa. Lasta tulee kuunnella ja hänen vahvuuksiaan sekä tarpeitaan mietitään niin vanhempien kuin lapsen itsenä kanssa. Jokainen lapsi ansaitsee hyvän varhaiskasvatuksen ja siihen pyrin työssäni nyt ja tulevinakin vuosina.
Minä iloitsen työstäni ja työtovereistani. Olen onnellinen, että työyhteisöni on niin yhteen hiileen puhaltava. Yhdessä autamme toisiamme ja jos jonkun usko välillä horjuukin, niin tsemppipuheet auttavat aina. Välillä melu käy korviini, mutta se on yleensä iloista ja innostunutta melua.
Parasta työssäni on se välitön palaute lapsilta, halaus, hymy, ujo katse. Yksi vaatii syliin ja kertoo innokkaasti viikonlopun kuulumista, toinen odottaa vuoroaan uskollisesti ja kolmas tuskin vilkaisee tärkeän leikin lomassa. Osallistun, kuuntelen, havainnoin, ihmettelen yhdessä lasten kanssa. Opetan, näytän, kannustan uusien asioiden äärellä.
Sorrun aika ajoin kritisoimaan omaa työpanostani; miksi en ole ehtinyt tehdä sitä ja tätä, tuokin piti jo olla valmis viime viikolla! Tämän kaiken keskellä tärkein, lapsi, luottavaisesti katsoo minuun ja pyytää maistamaan ”herkkuja”, joita on juuri kattanut pienelle pöydälle ystävänsä kanssa. Tärkeimpiä ovat ne pienet hetket, innostuneet kiljaisut, kun suppilovahveroita löytyi vielä metsästä, oravat syövät käpyä isolla kivellä tai ensimmäisen hampaan irtoaminen.
Tähän minä jään ja kuulun. Näissä hetkissä on kaikki. Avaan oven ja vastaan tulee joukko pieniä, jotka hymyssä suin huutavat nimeäni ja haluavat heti ja kaikki yhdessä halata. Minä olen tärkeä, minä riitän.
Tämä taitaakin olla unelmaduuni.
Varhaiskasvatuksen opettaja, OAJ valtuutettu
Sari Sirniö